Kun suuret eläkkeet nousevat huomion kohteeksi, sama kaava tuntuu toistuvan. Median esille nostamasta yksittäisen henkilön suuresta eläkkeestä seuraa paheksuntaa niistä ylipäätään ja edelleen vaatimus niiden estämisestä eläkekaton avulla.

Suuriin eläkkeisiin ja eläkekattokysymykseen voi tutustua tarkemmin ETK:n selvitysten ja muistioiden avulla. Tässä kirjoituksessa kommentoin neljää yleistä, joskin vähän eri muodoissa julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa esiintyvää väittämää:

• ”Hyvätuloiset eivät tarvitse lakisääteisiä eläkkeitä”
• ”Tavallinen kansa maksaa hyvätuloisten suuret eläkkeet”
• ”Eläkejärjestelmän säännöt suosivat hyvätuloisia”
• ”Eläkekatto on tehokas keino tasaamaan tuloeroja”

Samassa veneessä vai eri veneissä?

Kun lakisääteistä eläketurvaa alettiin viime vuosisadan alkupuolella sommitella, vastakkain olivat erilaiset periaatteet. 1930-luvulla yritettiin omaan vastuuseen perustuvaa lakisääteistä eläkesäästämistä. 1950-luvulla sen tilalle luotiin Kansaneläkelaitoksen maksamat elatusperiaatteelle perustuvat tasaeläkkeet. Ansioihin suhteutettu työeläke meillä on ollut 1960-luvulta lähtien. Kuten palovakuutus tai tapaturmavakuutus, se rakennettiin katottomaksi. Kun 1960-luvulle asti aina joku väestönosa oli kaipaamaansa eläketurvaa vailla, sittemmin väestö on ollut lakisääteisen turvan piirissä ja ”samassa veneessä”.

Osa eläkekattoa koskevasta keskustelusta on periaatteellista ja hyvä niin. Haluamalla hyvätuloiset eri veneeseen joku haluaa lisätä yksityistä vastuuta, toinen pyrkii vahvistamaan elatusperiaatetta. Suurin osa väestöstä hyväksyy nykyisentyyppisen ratkaisun, jossa on sekä vähimmäisturvaa että ansioperusteisuutta. Silti moni voi kummeksua, ettei ansioperiaatteelle ole rajaa ja epäillä, että samassa veneessä ollaankin eri säännöin.

 Pienet työeläkkeet syntyvät pienistä ansioista ja maksuista, suuret suurista

Osa epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta kumpuaa siitä, että työeläkkeiden rahoitusta tunnetaan huonosti. Työeläkkeitä, olivat ne sitten isoja tai pieniä, ei makseta kaikkien kansalaisten yhteisistä varoista tai valtion kassasta. Työeläkkeiden rahoitus perustuu työnantajan ja työntekijän maksamaan vakuutusmaksuun. Kun puhutaan suurista eläkkeistä, usein unohtuu, että niiden vastineeksi on jo maksettu suuremmat työeläkevakuutusmaksut.

Pienistä ansioista maksetaan pieni vakuutusmaksu, suurista ansioista vastaavasti suurempi maksu. Maksun ja etuuden välillä on yhteys. Hyvätuloiset rahoittavat eläketurvaa enemmän kuin keski- ja pienituloiset ja saavat myös suurempia karttumia. Vakuutusperiaatteen mukaan toimittaessa hyvätuloisten eläkkeiden karsiminen ei tuota mitään ylimääräistä kassaa, josta voisi jakaa muille, koska maksutulokin pienenisi.

Yksilötasolla maksut ja etuudet eivät aina voi, eikä niiden tarvitsekaan, olla balanssissa. Jos olisi, ei puhuttaisi eläkevakuutuksesta vaan säästämisestä. Eläkevakuuttamisen luonteeseen kuuluu, että joku, oli sitten pieni- tai hyvätuloinen, voi olla hannuhanhi, mutta syy löytyy tällöin pitkään elämisestä.

Työeläketurvan nykyiset ja tulevat säännöt eivät ole luomassa kasvavaa eriarvoisuutta

Onko hyvätuloisilla erityisetuja eläkejärjestelmässämme? Aikanaan merkityksellinen lisäetu olivat rekisteröidyt lisäeläkkeet. Ne kehitettiin silloisten matalien työeläkkeiden rinnalle ja niitä oli yleisesti, ei vain hyvätuloisilla. Uusia rekisteröidyn lisäeläketurvan kartuttajia ei ole otettu 15 vuoteen, mutta vie vielä aikaa ennen kuin viimeisetkin rekisteröidyt lisäeläkkeet on maksettu.

Toinen jo korjattu asia on loppupalkkaperiaatteen mukainen eläkkeenlaskenta. Sen mukaisesti työuran viimeisten vuosien ansiotaso määritti koko eläkeajan eläketason. Loppupalkkaperiaatteesta hyötyivät erityisesti ne, joilla ansiot olivat huipussaan juuri ennen eläkkeelle siirtymistä. Nopea ansiokasvu ja johdon palkitsemisen muuttuminen 1990-luvun lopulla toivat loppupalkkaperiaatteeseen oman sattumanvaraisen lisänsä.

Ansioiden ajoittumisen ja sattuman aiheuttamaa epäoikeudenmukaisuutta saatiin poistettua, kun loppupalkkaperiaatteesta luovuttiin. Vuodesta 2005 eteenpäin eläke karttuu koko työuran ansioista. Hyväpalkkaisen johtajan tuleva eläke määräytyy nykyisillä säännöillä koko työuran vakuutettujen ansioiden perusteella. Harva on hyvätuloinen koko työuransa ajan.

Kun vuoden 2017 eläkeuudistuksessa luovutaan superkarttumasta, se vähentää entisestään ansioiden ajoittumisen merkitystä. Vielä kun maksutaso tästä eteenpäin näyttäytyy samansuuruiselta vuosikymmenien ajan, epäsuhta elämänkaarella maksettujen maksujen ja saatujen etuuksien välillä on pienentynyt.

Eläkejärjestelmä ei syntynyt täydelliseksi. Toisaalta sitä on matkan varrella korjattu. Tavoitelluilla muutoksilla tilanne vielä entisestään paranee eikä eläkejärjestelmä ole tuottamassa kasvavaa eriarvoisuutta.

Eläkekatto ei tepsi tuloeroihin

Eläkkeensaajien väliset eläke-erot eivät Suomessa ole erityisen suuret. Toisaalta maissa, joissa on eläkekatto, ei välttämättä ole pieniä tuloeroja. Jos eläkekatolla ja tuloerojen tasaisuudella ei olekaan yhteyttä, tuloryhmittäin poikkeavien sääntöjen luominen työeläketurvaan ei välttämättä hoida tautia, josta halutaan päästä eroon. Todennäköisempi seuraus on, että osa väestöstä siirretään tai siirtyy toisenlaisen eläkejärjestelyn piiriin, eri veneeseen. Sen sijaan, että hyvätuloisen kokonaiseläke tulee järjestelmästä A, se tulisikin jatkossa järjestelmistä A ja B.

Kun työeläkejärjestelmän säännöt vain heijastelevat ansio- ja työuraeroja, voisi tehokkaampaa olla pyrkiä vaikuttamaan niihin. Toinen tepsivä keino vaikuttaa liian suuriksi koettuihin eroihin olisi pyrkiä muuttamaan verotusta. Verotuksessa on vieläpä se etu, että tällöin kohteena ovat kaikki tulot, ei vain lakisääteisen eläkejärjestelmän eläketulot.