Eläketurvaa käsittelevän akateemisen tutkimuksen ilmestymistä voi aina pitää tapauksena. Harvinaista herkkua eläketurvasta ja suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä kiinnostuneille tuli tarjolle kun Jussi Vauhkonen väitteli Helsingin yliopistosta tohtoriksi juuri ennen juhannusta.

Vauhkosen väitöskirja ”Elatuksesta eläkkeeseen” https://helda.helsinki.fi/handle/10138/162723 käsittelee kiinnostavasti työnantajan elatusvelvollisuutta ja suhtautumista eläketurvaan. Mistään kuriositeetista ei ole kyse, sillä työnantajan elatusvelvollisuudesta säädettiin jo 1700-luvun alussa ja se poistui lainsäädännöstä vasta 1982. Työnantajan elatusvelvollisuus eli pitkään kuntien köyhäinhoitovelvoitteen rinnalla.

Isännälle työn tulokset, palkolliselle pysyvä elatus

Työnantajan elatusvelvollisuus velvoitti työnantajaa huolehtimaan vanhan työntekijänsä toimeentulosta sen jälkeen kun tämä ei enää kyennyt tekemään työtä.

Järjestely pohjautui siihen, että sääty-yhteiskunnan paternalistisissa ja hierarkisissa suhteissa alemmalla oli palvelusvelvollisuus, ylemmällä huolenpitovelvollisuus. Tavallinen kansa eriteltiin palkollisiin ja irtolaisiin. Isännät eli työtä teettävät aateliset, maanomistajat ja porvarit vastasivat palkollisista, vaivaisista huolehtiminen taas annettiin kuntien vastuulle.

Palkollinen sai työtä vastaan toimeentuloa ja huolenpitoa. Työkyvyn hiipuessa isännän huolenpitovelvollisuus säilyi jopa elämän loppuun asti. Kerjuulle tai kunnan (eli muiden vastuulle) elätettäväksi siirtäminen ei käynyt. Köyhässä maassa riitti muutenkin elatuksen tarpeessa olevia, ja kunnan vastuuta pyrittiin tarkkaan rajaamaan.

Elatusvelvollisesta eläkkeen rahoittajaksi

Vauhkonen tuo esille kuinka työnantajat vastustivat pitkään eläke- ja sosiaalivakuutuksen kehittämistä Suomessa. Työnantajille elatusvelvollisuus oli kauan työväenkysymyksen hoitoa, osa työnantajan ”sosiaalista toimintaa”. Elatuksesta huolehtiminen oli myös olemassa olevien hierarkioiden ja instituutioiden ylläpitämistä. Kustannusrasitteeksikin se toki koettiin. Paremman ratkaisun puuttuessa elatusvelvollisuus osoittautui sitkeäksi ja muuntui vasta vähitellen sosiaalivakuutuksen saadessa muotoaan.

Vauhkonen etsii väitöskirjassaan syitä sille, milloin ja miten työnantajat alkoivat nähdä ja hyväksyä eläkkeen yleisesti palkkatyöhön liittyvänä ehtona. Samalla kirja kertoo työnantajien suhteista ammattiyhdistysliikkeeseen ja valtiovaltaan.

Vastuita ja velvoitteita tarjolla – kuka haluaa?

Vauhkonen kuvaa vanhuudenturvan kehitystä nimenomaan työnantajien näkökulmasta ja kannanmuodostuksessa. Aktiivisia aloitteentekijöitä eivät työnantajat olleet, varsinkaan 1900-luvun alkupuoliskolla. Vauhkonen osoittaa kuinka he kuitenkin omien intressiensä ja niihin sopivien järjestelyjen kautta vaikuttivat voimakkaasti eläketurvan kehityksen tapaan.

Vauhkosen keskeinen päätelmä on, että eläketurva ja työnantajavastuu ovat Suomessa muotoutuneet monenlaisten kompromissien kautta ja vähitellen kerrostumalla, ei niinkään radikaalien irtiottojen kautta. Tärkeäksi selitykseksi Vauhkonen tarjoaa erilaisten toimijoiden mahdollisuudet estää päätöksentekoa.

Yksi kirjan punaisista langoista on pysyvän huolenpitovelvoitteen olemassaolo ja sen ratkaiseminen kenelle ja millä ehdoin vastuu avuntarvitsijoiden elatuksesta kuuluu. Kirjasta selviää kuinka julkista vastuuta on pyritty välttämään. Kirja kertoo myös kuinka huolenpitovelvollisuutta on tavalla tai toisella pyritty kohdentamaan työnantajille, joilla siihen on koettu olevan taloudellinen mahdollisuus.