Eläkemenot ovat kasvaneet nopeasti. Viime vuonna eläkemenot olivat 29,5 miljardia euroa. Kasvu johtuu eläkkeensaajien määrän lisääntymisestä ja keskieläkkeen kasvusta. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana eläkkeensaajien lukumäärä on kasvanut 300 000:lla hengellä ja keskimääräinen kokonaiseläke on noussut reaalisesti 36 prosenttia.

Teemu Muhonen ja Jari Hanska kiinnittävät Eläketurma –kirjassaan huomiota eläkemenojen voimakkaaseen kasvuun. Muhonen ja Hanska epäilevät, että eläkemenojen raju kasvu syö tilaa muulta sosiaaliturvalta. Kun kokonaisveroastetta ei haluta kasvattaa, eläkemenoille raivataan tilaa leikkaamalla muita menoja.

Pelataanko Suomessa nollasummapeliä, jossa vain eläkemenot kasvavat ja muita menoja tämän takia leikataan? 

Miten sosiaalimenot ovat kehittyneet?

Sosiaaliturvan kokonaisuuden ja sen eri osasten kehitys on mielenkiintoinen ja tärkeä kysymys. Sitä olisi hyvä tarkastella perusteellisemminkin. Tässä teen vain raapaisun aiheeseen tarkastelemalla sosiaalimenojen mennyttä kehitystä karkeasti. Mennyt kehitys antanee eväitä pohtia tulevaakin.

Sosiaalimenot luokitellaan EU:n tilastojärjestelmää noudattavassa kansallisessa tilastoinnissa erilaisten sosiaalisten riskien mukaan. Näin esimerkiksi vanhuuden riskin hoitamiseen kuluu sekä eläkkeinä maksettavia tulonsiirtoja että palveluina tarjottua apua. Tässä tarkastelen sosiaalimenojen kehitystä kuitenkin toisella tavalla. Kiinnostuksen kohteena ovat sosiaaliturvaa hoitavien eri tahojen vastuiden muutos menoilla mitattuna.

Sosiaalimenojen kokonaisuudesta erotan eläkejärjestelmän eri toimijoiden vastuulla olevat eläkemenot, kuntien vastuulla olevat sosiaali- ja terveyspalvelumenot (mm. lasten päivähoito, vanhustenhuolto, terveyskeskukset, sairaanhoito) sekä valtion vastuulla olevat muut sosiaalimenot (valtion eläketurvamenot ovat voittopuolisesti eläkemenoissa, eli tältä osin tarkasteltavana ovat muut sosiaalimenot, mm. Kelan kautta maksetut tuet ja korvaukset). Sosiaaliturvarahastojen roolia ja kehitystä en tässä tarkastele.

Kehitystä on syytä tarkastella reaalisesti eli huomioimalla rahan arvon muutos. Lähtövuodeksi tarkastelussa on otettu vuosi 1980, jolloin voidaan vertailla ja suhteuttaa eri sosiaalimenojen kehitystä pidemmältäkin ajalta.

Kuva näyttää karkean tarkastelun tuloksen. Jo vuonna 1980 eläkkeisiin kului enemmän rahaa kuin valtion vastuulla olevaan sosiaaliturvaan tai kuntien järjestämiin palveluihin. Toisaalta kuntien ja valtion vastuulla oleva sosiaaliturva on yhteenlaskettuna ollut koko ajan eläkemenoa suurempaa. Valtion, kuntien ja eläkejärjestelmän menokehitys näyttää hämmästyttävän samankaltaiselta joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

Valtion sosiaalimenoissa on huomattava kasvupiikki 1990-luvun talouslaman aikoihin. Toinen kasvupiikki näkyy 2008 talouskriisin jälkeisinä vuosina. Valtion sosiaalimenot ovat kasvaneet erityisesti vaikeina aikoina. Eläkemenoissa on muuten vakaata nousua joskin Hanskan ja Muhosen tarkasteleman aikajänteen (2007-2014) osalta voimakkaampaa kasvua. Se selittyy pitkälti suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisellä. Kuntien sosiaali- ja terveysmenojen kasvu näyttää kuvassa sekin kovin tasaiselta, mutta periodille mahtuu muutamia hitaamman kasvun ajanjaksoja. Toisin kuin valtiolla, kuntien sosiaalimenojen kehitys näyttää hidastuvan suurten talousnotkahdusten aikana. Palvelut toimivat vuosittain budjeteissa määritellyllä toimintamäärärahalla, valtion sosiaalimenot taas vaihtelevat vahvasti suhdanteiden mukaan.

Palvelumenojen kasvuvauhti jopa eläkemenoa ripeämpää

Suhteuttamalla kehitys vuoden 1980 lähtötasoon saadaan tulokseksi se, että eläkemenot ovat kasvaneet jopa hitaammin kuin valtion ja kuntien vastuulla olevat muut sosiaalimenot. Siinä missä eläkemenoissa on aina kysymys maksettujen eläkkeiden summasta, valtion menojen kasvua voi selittää vastuiden laajeneminen. Yllättävämpää voi olla, että kuntien menojen kasvu on ollut paljon nopeampaa. Kun eläkemenot ja valtion sosiaalimenot ovat kolminkertaistuneet, kuntien sosiaalimenot ovat viisinkertaistuneet.

Kuntien voimakas menokasvu selittynee palvelujärjestelmän rakentamisella. Erityisesti 1980-luku oli voimakasta kuntien palveluiden laajentumisen aikaa. 1990-luvun talouslaman jälkeen on puhuttu enemmän kuntien palvelumenojen hillitsemisestä kuin palvelujen laajentamisesta. Siitä huolimatta palvelumenot ovat kuitenkin kasvaneet säännönmukaisen oloisesti.

Suhteutetaan vielä lopuksi eläkemenojen kasvua valtion sosiaalimenojen ja kuntien palvelumenojen kehitykseen. Kuntien sosiaalimenot kasvoivat eläkemenoa nopeammin 1980-2000. Sen jälkeen suhdeluku on pysynyt varsin vakaana: viimeisen viidentoista vuoden aikana kuntien sosiaalimenot ovat kasvaneet eläkemenojen kasvun tahtiin ja olleet karkeasti noin puolet eläkemenoista. Valtion vastuulla olevat sosiaalimenot ovat puolestaan kasvaneet välillä hitaammin ja välillä voimakkaammin kuin eläkemenot. Suhdeluku oli vuonna 2014 lähes sama kuin 1980-luvun alussa.

Nollasummapeliä ei ole vielä pelattu

Karkeassa tarkastelussa eläkemeno näyttää siis kasvaneen samaa tahtia kuin muutkin sosiaalimenot. Sosiaalimenotilastoissa samasta ilmiöstä kertovat eri sosiaalisten riskien osuuksien kehitys. Vanhuus-kategorian meno-osuuden kasvu näkyy vasta viime vuosina. Nollasummapeliä ei ole ainakaan menopuolella toistaiseksi pelattu.

Eri sosiaalimenojen samanaikaisen kasvun on mahdollistanut nykyiseen verrattuna matalampi lähtötaso. Sosiaalimenojen bruttokansantuotteeseen suhteutettu osuus oli 18,8 prosenttia vuonna 1980. Vuosikymmen myöhemmin se oli 24 % vaikka bkt kasvoi tuolloin voimakkaasti. Nyt sosiaalimenojen bkt-osuus on lähes 32 %, osin heikon bkt:n takia. Eläkemenon kasvu on mahdollistunut vakuutusmaksua nostamalla, muiden sosiaalimenojen nopea kasvu taas on tapahtunut veroastetta nostamalla ja osin velkaantumalla.

Entä tulevaisuudessa? Eläkemenon bkt:seen suhteutetun kasvun ennakoidaan taittuvan muutaman vuoden sisällä. Työeläkevakuutusmaksun ei pitäisi juuri muuttua nykytasoltaan. Koska velkaantumisellekin on rajansa, myös tuleva valtion ja kuntien sosiaalimenokehitys voi näyttää toisenlaiselta. Muiden menojen kehitykseen vaikuttaa hallitusten kyky rakenteellisiin uudistuksiin ja maakuntien kyky tarjota sote-palveluja kustannustehokkaasti ja vaikuttavasti.

Ehkä nykyiset meno-osuudet säilyvät suunnilleen samoina tulevaisuudessakin?